Näkemisen illuusio

Sanotaan, että näet usein itsessäsi ja muissa vain sen mikä sopii sinun maailmankuvaasi. Sanotaan, että näet vain mitä tahdot. Minä ajattelen, että näet vain mitä katsot.

 

Katsominen – sehän on helppo juttu, liikuttelet vain niitä onnettomia pampuloitasi ja näkeminenkin hoituu jo sitten ihan itsestään. Ongelmana vain on se, että miten hahmotamme maailman, poikkeaa todellisuudesta. Einsteinin sanoin: todellisuus on vain harha, tosin se on sitkeä harha.

Jokaisen harha on henkilökohtainen ja ainutlaatuinen. Muistiimme tallentuneet kokemukset määräävät monesti sen mitä koemme näkevämme. Eivätkä asiat näyttäydy sinullekaan samalla tavalla kaikkina aikoina; sama asia näyttäytyy hieman eri valossa, hieman eri kulmasta, riippuen edeltävistä tapahtumista ja kokemuksista. Jokainen meistä tunnistaa varmasti tapahtumia, joihin reagoi eri tavoin eri aikoina. Mikään ei siis ole irrallaan olosuhteista, ei irrallaan edes siitä paikasta, josta asioita katsomme.

Maailmankaikkeuskin laajenee kaikkiin suuntiin yhtä lailla jokaisesta eri pisteestä, josta laajenemista havainnoi. Siksi vastoin muiden sinnikkäitä vakuutteluja, sinä oletkin maailmankaikkeuden keskus.

 

 

Meillä ei ole mitään mahdollisuutta käsitellä kaikkea joka hetki aistiemme saatavillamme olevaa informaatiota. Meillä on siksi näppäriä havaintojärjestelmiä, joka käsittelevät vain olennaisen tiedon ja evoluution saatossa ihminen onkin oppinut hahmottamaan maailmaa niin kuin se selviytymisen kannalta on ollut edullisinta.

Tarkasti näemme vain pieniä asioita kerrallaan ja silti ajattelemme, että maailma on kirkas ja tarina selkeä.

Silmiemme tarkan näkemisen aluekin on pieni mutta koemme näkevämme ison osan katseestamme silti tarkkana koska tarkan näkökentän illuusio rakentuu erittäin nopeiden silmänliikkeiden sarjasta, josta aivot muodostavat saumattoman koosteen.

Illuusio on, että näkisimme isoja kokonaisuuksia tarkasti ja totuuden mukaisesti. Illuusio on, että tarinamme olisi tarkka ja totuuden mukainen.

 

 

Aivomme pyrkivät myös ennustamaan liikettä ja erityisesti sen jatkuvuutta ja toistuvuutta koska yksinkertaisesti näköjärjestelmämme ei usein pysy mukana nopeissa liikkeissä. Aivomme joutuvat siksi ennakoimaan tulevaa. Ylipäätään näköaistimuksemme nojaa yleistyksiin sekä olettamuksiin.

Näkemämme, ja siten usein havaintomme, perustuvat todennäköisyyksiin maailmasta.

On todennäköistä, että tutussa huoneessa oleva tapettikuvio on ennallaan ja todennäköisesti tuo kuvio toistuu läpi huoneen ilman, että jokaista kuviota tarvitsee erikseen katsoa tarkasti. Ja jos ei toistuisikaan, niin eipä sillä ole henkiin jäämisen kannalta suurtakaan merkitystä. On turvallista luottaa tähänkin todennäköisyyteen.

Näemme siis sen miten uskomme asioiden olevan ja saatammepa usein nähdä asiat siten kuin niistä on meille eniten hyötyä. Näkeminenhän tapahtuu aivoissa – aivoissa, jotka ovat ensiluokkaisia rakentamaan merkityksiä merkityksettömästä. Sitten pitäisi vielä tietää mihin katsoa milloinkin. Katsoa vielä molemmilla silmillä, jotta asioita ei jäisi sokeaan pisteeseen – jotta asioita ei jäisi sokeaan pisteeseen näössämme, sokeaan pisteeseen kokemuksissamme ja tulkinnoissamme, tekemisissämme ja hahmotuksissamme.

Joskus vääjäämättä katseemme kuitenkin väsyy ja kun katseemme väsyy, aistimuksemme muuttuvat. Kun väsymme, emme enää jaksa aina avata kunnolla silmiämme, kohdistaa katsettamme. Välillä silmät pitää ummistaa, antaa pimeyden lepuuttaa, jotta katse voisi olla taas valpas.

 

Ludwig Wittgenstein on sanonut, että ihminen näkee kyllä mitä hänellä on mutta ei mitä hän itse on.

Olemme ehkä liian lähellä nähdäksemme itsemme kokonaan, ehkä liian kaukana nähdäksemme kaikki vaikutuksemme muihin. Tällaiseen näkemiseen tarvitsemme toistemme silmiä – kokonaisuuden illuusioineen, sokeine pisteine kaikkineen.