”Mä säästän tän” ja ”tätä voi vielä tarvita”

”Mitäköhän varten tämäkin on säilytetty?”. Siinä kysymys, joka melkoisella varmuudella tulee esitettyä jokusen kerran perikunnan kesken kun se sitten joskus tavaroitani käy läpi.

Esineiden tärkeys ei useinkaan tule niiden rahallisen arvon kautta eikä aina edes käyttöarvon, vaan minulle tärkeät esineet ovat usein tärkeitä syistä, jotka ovat henkilökohtaisempia. Siksi se ei ole surullistakaan jos minun jälkeeni minulle tärkeät esineet eivät enää kulje kenenkään matkassa. Jos alun kysymyksen esittämisen jälkeen olkapäät nousevat hetkeksi ja esine löytyy kaatopaikalle menevien pinosta, niin se on puolestani ihan ok.

 

Kodeissamme on lukumääräisesti suuri määrä esineitä. Isommassa kodissa kai enemmän kun tilalla on taipumus täyttyä. Pohjolaan sopii melko minimalistinen sisustustyyli mutta en ole törmännyt kenenkään kodissa tyhjiin huoneisiin. Suurin osa esineistä on silti silmiltä piilossa, ainakin omassa kodissani; kaappien ovien takaa löytyy kappalemääräisesti paljon esineitä.

Käytämme jatkuvasti resurssejamme hankkiaksemme lisää esineitä itsellemme, usein tarpeesta, joskus silkasta hankkimisen ilosta. Ne esineet, jotka viettävät kodeissamme pidemmän ajan kanssamme, voisi jakaa seuraavaan kolmeen luokkaan:

  1. käyttöesineet
  2. potentiaaliset esineet
  3. tunne- ja muistoesineet

Käyttöesineisiin kuuluvien ilmiselvyyksien lisäksi siihen sisältyvät myös koriste-esineet ja taide-esineet, onhan niilläkin tietty käyttötarkoitus. Käyttöesineitä käytetään edes joskus, niin kuin sitä pari kertaa vuodessa laatikosta kaivettavaa kakkulapiotakin. Käyttöesine saattaa silti menettää helposti käyttöarvonsa; se hajoaa tai sen korvaa koreampi versio.

Potentiaaliset esineet-luokkaan sen sijaan menee mikä tahansa esine, vaikka entinen käyttöesine, jota ei käytetä mutta jota joskus saatetaan tarvita vaikka se ei tässä hetkessä olekaan ilmiselvää mihin, miten ja missä. Tuossa se ”saatetaan tarvita” on oleellista. Ei sinun pidä mennä heittämän pois mitään käyttökelpoista, kun sitä vielä saatetaan joskus tarvita. Juuri tämä kohta on se, joka määrittelee kuinka paljon ja kuinka kauan sinulla on tavaroita säilöttynä, ihan vaan sitä varten, että niitä joku joskus saattaa tarvita, jossain muodossa, jotenkin. Potentiaali.

Näen helposti tuota potentiaalia esineissä ja tiedän, että suvussamme onkin hienot perinteet tuon potentiaalin näkemisessä. Jos kysyn tarvitseeko joku jonkin minulle tarpeettoman esineen, niin suurella todennäköisyydellä sille löytyy käyttötarkoitus tai ainakin se potentiaalinen käyttötarkoitus jonkun lähisukulaisen hoteissa. Joku sanoisi, että se on vain vaikeutta heittää tavaraa pois ja että kerätään vain romua mutta ehei; potentiaalin näkeminen, sehän on taito sekin.

Vaimoni arvostaa osaltaan taas tavaroiden vähyyttä, selkeyttä sillä tavalla. ”Ei oo mitään järkeä” sisältyy usein vaimoni käyttämään lauseeseen keskustelun aikaisessa vaiheessa kun haluan säilyttää jonkin esineen, jota hän on heittämässä pois. Kaikilla ei vain ole potentiaalin näkemisen lahjaa. Kenties en aina osaa artikuloida selkeästi tuota potentiaalia mutta enhän minä osaa ennustaa tulevaisuutta ja sitä hetkeä, jolloin potentiaali tulisi realisoitumaan. Menepä nyt heittämään pois jotain ehkä vuosia säilyttämääsi tavaraa, niin melko suurella todennäköisyydellä viikon päästä olisit juuri kyennyt käyttämään tuota esinettä tai joku muu tarvitsee täsmälleen sellaista, jonka olet mennyt heittämään pois. Kokemusta tuosta on ja toteutumaton potentiaali, sehän on aina surullista.

 

Usein myös luopumisen hetkellä kolmas kategoria astuu esiin, ne tunteet ja muistot. Esineisiin kertyy ihan kuin itsestään muistoja ja niihin liittyy tunteita. Tuntuuhan se pahalta heittää tunteita roskikseen. Ei pidä silti luulla, että tarkoittaisin nyt hamstraamista tai täydellistä kykenemättömyyttä luopua tavarasta. Otetaan esimerkiksi kahvinkeitin. Kahvi on tärkeää ja kahvinkeitin on helppo tapa saada se välttämätön aikaiseksi. Vaikka kahvi liittyy moneen muistoon ja tunteeseen, arkisiin ja juhlaviin, niin yhteenkään kahvinkeittimeen ei liity sen kummoisempia tunteita. Ei ole mikään kynnys laittaa kahvinkeitintä kierrätykseen kun se ei enää vastaa käyttötarkoitustaan, kun se ei enää ole käyttöesine. Toisin se on vaikka lasten lelujen kanssa: eihän niitä kaikkia voi heittää tai antaa pois. Siellä on seassa leluja, joilla minäkin olen leikkinyt lapsena. Jotain pitää säästää tunnesyistä tai siltä se minusta ainakin tuntuu.

Juuri ne esineet, jotka minulle ovat muuta kuin käyttötarkoituksensa, tulevat aiheuttamaan kysymyksen ”mitäköhän varten tämäkin on säilytetty?”. Ne esineet kun ovatkin väylä muistoihin tai edustavat sitä potentiaalia.

 

Kaikkia esineitä ei ole järkevää säilyttää vaikka niihin liittyisi mitä tahansa muistoja tai tunteita. Pitää itsekin osata valita ja priorisoida, pitää osata luopua. Se on opettelua ja siinä tulee paremmaksi. Tätä opettelua on edessä lapsellanikin, joka sai tunnereaktion kun piti heittää hänen rikkinäinen sukkansa roskikseen. Häneltä ei pidä kysyä, josko jostain hänen tavarastaan luovuttaisiin, sillä vastauksen voi suhteellisen luotettavasti ennustaa.

Jatkuvuutta siis näköpiirissä. Verenperintöä, ole hyvä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s